Turvaverkko

Ensimmäisellä käynnilläni psykologi sanoi, ettei minun tarvitse yrittää pehmentää viestiä, kun kerron tästä läheisilleni. Eli minun on turha yrittää hallita kuulijan tunteita, kun se on mahdotonta tehtävä kelle tahansa.

Juttelimme eilen mieheni kanssa ja molempien mielestä ollaan kerrottu syövästä sitä mukaan, mitä olemme kokeneet tarpeelliseksi. Kertomiseen liittyen pahinta on pelko siitä, että joutuu pettymään, jos ihmiset hylkäävät. Tällä hetkellä minun on helpompi olla kertomatta myös siksi, että en kestä asettaa luottamustani läheisiini koetukselle. En kestä sitä pettymystä, jos he eivät pystykään vastustamaan kiusausta, vaan kertovat tästä eteenpäin. Kun huomaan jonkun juoruilevan, mietin, mikä tekee minusta juoruajalle niin erityisen, ettei hän juoruaisi minusta? Tästä syystä minun on vaikea luottaa ihmisiin. Mutta onneksi minulla on kourallinen ihmisiä, joihin voin luottaa. Vielä minulla ei ole ollut voimia kertoa edes kaikille heille. Psykologi sanoi haluavansa ymmärtää, mitä ajattelen, että miksi ihmiset kertovat toisten ihmisten asioita eteenpäin. Hänen kantansa oli mielestäni kiinnostavampi kuin minun. Hänestä ihmiset puhuvat heitä koskettavista asioista. Tälläisen asian kohdalla ehkäpä siitä syystä, että näin pelottavia asioita voi todella tapahtua ja asia pysäyttää ja puhuttaa, kun se tapahtuu riittävän lähellä.

Katsoin viikolla boksilta ohjelman, missä Riina-Maija Palander kertoi, ettei hänellä ole turvaverkkoa ja kuvaili, kuinka suomalaisille on tyypillistä pärjätä omillaan. Tuo puhutteli minua. Tiedän itse olevani sellainen, mutten ollut ajatellut se olevan tyypillistä ainakaan nykyään. Mietin asiaa viimeksi tänään, kun äitini laittoi tekstiviestin minulle, missä hän tiedusteli huolissaan mieheni vointia. Hän kertoi myös, ettei halua häiritä meitä jatkuvasti ja luottavansa siihen, että pyydän apua. Mielestäni nykyään monet pienten lasten vanhemmat saavat apua omilta vanhemmiltaan ja käyttävät sitä. Olen itsekin oppinut niin tekemään. Olen ymmärtänyt, että lapsillani ja vanhemmillani on myös oikeus siihen. Kun lapset olivat pieniä, ahmin Meidän Perhe ja Vauva -lehtiä. Niistä muistaakseni luin kullanarvoisen ohjeen, missä pienten lasten vanhempia kehotettiin ottamaan apua vastaan, että he itse saavat kestittyä lasten kanssa olemiseen. Tällä hetkellä kaikista vähiten haluaisin luopua yhteisestä ajasta lasteni kanssa. Mieheni sairaus on jopa opettanut punnitsemaan tekemisiä vielä tarkemmin ja miettimään, mitä oikeasti haluan tehdä. Illanistujaiset työkavereiden kanssa saavat ainakin väliaikaisesti jäädä. Liikunnasta en luovu.


Löysin syöpätautien vuodeosastolta Lapsi ja vanhemman syöpä -oppaan, siinä luki näin: "Ystävät toivovat joskus, että syövästä puhumisvaihe jäisi lyhyeksi ja asiat palaisivat nopeasti ennalleen." Tämä sanoitti hyvin yhden puhumiseen liittyvän pelkoni. Kuten jo ensimmäisistä kirjoituksistani käy ilmi, en haluaisi menettää läheisiäni se takia, että he väsyvät kannattelemaan minua. Olen itse ollut viime vuosina olkapää kahdelle naiselle. Toiselle hänen äidin kuoleman jälkeen ja toiselle avioeron aikaan. Kuuntelu ei väsytä, mutta pahalta tuntuu se, kun kumpikaan heistä ei jaksa kuunnella sitä vähääkään, mitä minulla olisi sanottavaa. Avioeron kokenutta autoin jonkin verran myös käytännön asioissa. Pian mieheni diagnoosin jälkeen jouduin kaksi kertaa kieltäytymään hänen avunpyynnöstään. Sen jälkeen hän ei ole ollut yhteydessä. Mulla ei ole varaa menettää ystävää. Mutta oikeasti ja aidosti on ihanaa välillä sanoa ystävälle, että tänään kaipaan muuta ajateltavaa. Niinkin olen kuullut sanottavan, että läheinen auttaa surevaa puhumalla arkipäiväisistä asioista ja omista kuulumisistaan. Se on juuri noin. Parasta on, kun ystävä kertoo mulle omista murheistaan, vaikka hän ajattelisikin, ettei hänen murheensa ole mitään minun murheideni rinnalla. Silloin saan kokea oloni tärkeäksi, koska voin kuuntelemalla helpottaa hänen oloaan. Omista murheistaan kertomalla ystäväni on saanut minut tuntemaan, että minusta on vielä ystäväksi!