Takana on pitkä hyvä jakso. Hoidot ovat edenneet alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Perheemme syöpäpotilas on ainut, joka on välttynyt flunssalta. Lapsilla on ollut asiat hyvin. On siis paljon aihetta iloon. Mun omat tarpeet ovat olleet syrjässä pitkään ja olen ammentanut voimavarani muiden hyvästä olosta.
Toissa päivänä kuitenkin tuli romahdus. Miehelläni on ollut neuropatian oireita jo jonkin aikaa. Tällä viikolla osastolla sanottiin, että neuropatia voi jäädä pysyväksi. Tällä viikolla selvisi myös, ettei mieheni olekaan tarkoitus mennä CT-kuvaan hoitojen aikana toisin kuin hoito-ohjelmassa lukee. Tämä oli pettymys. Olin odottanut 9 viikon kohdalle merkittyä kuvausta, koska polilla onkologi sanoi, että siinä näkyy, jos jossain päin kehoa on ärhäkämpi populaatio. Nyt kuvaus onkin joskus hoitojen päätyttyä ja syövän levinneisyys selviää aikaisintaan silloin. Mieheni testosteronitaso on alle viitearvojen. Kaikki tämä musersi mut perjantaina. Mieheni on toiveikas ja positiivinen ja toivoi, että vietettäisiin mukava viikonloppu. Mutta en pystynyt hänen toivettaan täyttämään. En myöskään voi kertoa hänelle, mitä kaikkea tästä ajattelen. Alentunut testosteronitaso ei onneksi tunnu hänen miehisyyttään hetkauttavan. Mutta entä jos vaimo vielä kertoisi, ettei hän jaksa enää uskoa, että tästä ystävyydeksi muuttuneesta suhteesta tulee enää koskaan parisuhde? Kuulostaa niin kusipäiseltä, että siitä syystä en pysty puhumaan kenellekään. En jaksa uskoa, että mua ymmärtää kukaan muu kuin joku, joka on käynyt läpi tämän saman, jos hänkään.
Mutta ei mun masentunut olemuskaan mieheni oloa helpota. Tällä hetkellä en pysty tämän parempaan. Onneksi lapset ovat suhtautuneet mun murheellisuuteen hyvin ja antaneet mun olla sellainen kuin olen. He tulevat halimaan, kömpivät viereen ja hyväksyvät mut tällaisena kuin nyt olen.
