Yksinäisiä yhdessä

Heräsin yksinäisyyden tunteeseen. Tajusin, että se johtuu siitä, että en ole tällä viikolla antanut aikaa mun parhaille ystäville lukemiselle ja kirjoittamiselle. Ahdistaa ajatus tulevaisuudesta. Koen, ettei mulla tällä hetkellä ole parisuhdetta. Olen pikemminkin syöpäpotilaan läheinen. Tuleeko tästä enää parisuhdetta? Ei pitäisi mennä asioiden edelle, päivä kerrallaan. Tuntuu pahalta, että ihmissuhteet tuntuvat katoavan mun elämästä, kun en itse pidä aktiivisesti yhteyttä. Arjen hektisyydessä tuntuu helpottavalta, kun ihmiset eivät ota yhteyttä, eikä tarvitse miettiä, mitä kuulumisia kertoisi. Mutta välillä hiipii mieleen pelko, että koskakohan kukin ottaa yhteyttä. Mitä jos eivät enää otakaan?
Omassa yksinäisyyden vatvominen sai kuitenkin pian väistyä, kun havahduin siihen, että esikoisemme kokee yksinäisyyttä myöskin. Hän sanoi, että olisi kiva, jos koulupäivien jälkeen olisi useammin kaveri. Aloin välittömästi miettiä hänen kanssaan, mitä asialle voisi tehdä. Onneksi tälle asialle todellakin voi tehdä paljonkin. Asiat alkoivat järjestyä heti. Hän pyysi parasta ystäväänsä uimaan ja yökylään heti tänään. Ensi viikolle saimme sovittua kolmeksi iltapäiväksi hänelle kaverin. Esikoisemme oli kertonut parhaalle ystävälleen isänsä syövästä pari viikkoa sitten. Minusta oli mahtavaa kuulla, että hän oli kertonut. Nyt hänelläkin on ystävä, jolle puhua. Esikoisemme kertoi, että heitä oli ystävänsä kanssa naurattanut, että kohta heillä molemmilla on kaljupäiset isät. Tuon kuullessani aloin nauramaan, johon esikoiseni totesi: "kohta sullakin" ja viittasi 67-vuotiaaseen isääni, joka on vitsaillut lapsilleni harvenevasta päälaestaan.

Isäinpäivä

Kirjoittelin viimeksi omista selviytymiskeinoista. Alla on lainaus, jonka luettuani tajusin, mikä itselleni on tärkein. Se on lukeminen.
"Ei ole ketään, jonka elämässä ei olisi lainkaan kärsimystä ja surua. Eikö olisi mieluummin opittava elämään niiden kanssa kuin pyrkiä karttamaan niitä. (Tolle, Eckhart: Läsnäolon voima)". Läsnäolon voima on mullistamassa ajatusmaailmani.
Lapsillamme oli vaikka minkämoista askartelua isäinpäivän kunniaksi. Liikuttavinta oli, että askarteluissa oli ajatusta.
Tällä hetkellä suru ei ole kokonaisvaltaista. Tuntuu, että olen saanut elämäniloni takaisin. Tällä viikolla tuli oikeastikin hyviä uutisia. Sellainen epäselvyys mieheni syöpään vielä liittyi, että onko se embryonaalinen rabdomyosarkooma vai alveolaarinen rabdomyosarkooma. Tällä viikolla selvisi, että se on noista parempi vaihtoehto, embryonaalinen rabdomyosarkooma. Tuolla on kuulema parempi hoitovaste. Lääkärin lausunnossa luki, että se kuuluu riskiryhmään B ja alveolaarinen riskiryhmään G. Yhtään emme tiedä mikä tuollainen riskiryhmäasteikko on, mutta vaikuttaisi maallikosta, että embryonaalinen rabdomyosarkooma on paljonkin parempi vaihtoehto.

Auttaako puhuminen, kirjoittaminen, piirtäminen?

Puhuminen auttaa. Aina ei kuitenkaan ole tilaisuutta puhua, mutta kirjoittaa voi koska vaan. Puhelin on aina mukanani ja kirjoitan sinne ajatuksiani aina, kun niitä mieleeni putkahtelee. Kirjoittaminen auttaa minua kovasti. Luin joskus sellaisen kasvatusvinkin, että lasta voi kehoittaa piirtämään kiukun pois. Testasin tätä kerran ja lapsemme hermostui moisesta vain entistä enemmän. Mieheni on veistellyt tuosta vuosien aikana aina tilaisuuden tullen ja se kuuluu kestosuosikkivitseihimme. Lapsi ja vanhemman syöpä -oppaassa lukee, että: "Lapsi puhuu myös piirroksillaan, leikeillään, ja tekemisillään, ei pelkästään sanoilla". Mieheni kertoi eilen, että hän oli mennyt kurkistamaan kuopuksemme huoneeseen ja kuopus oli siellä värittänyt paperia mustaksi. Mieheni kertoi säikähtäneensä, mutta pian selvisi, että tekeillä oli lepakoita Halloweenin kunniaksi. Niin, nyt on Halloween ja Movember.