Aikuiset rakastavat numeroita

"Jos olen näin tarkasti kertonut teille Asteroidi B 612:sta ja antanut teille sen numeron, niin se on tapahtunut isojen ihmisten vuoksi. Aikuiset rakastavat numeroita. Kun kerrotte heille vaikka uudesta ystävästänne, niin he eivät milloinkaan kysy teiltä oikeita asioita. He eivät milloinkaan sano: 'Minkälainen on hänen äänensä? Mistä leikistä hän pitää eniten? Kerääkö hän perhosia?' Vaan he kysyvät: 'Kuinka vanha hän on? Kuinka monta veljeä hänellä on? Kuinka paljon hän painaa? Paljonko hänen isänsä saa palkkaa?' Vasta silloin he luulevat hänet tuntevansa. Jos taas sanotte isoille ihmisille: 'Olen nähnyt kauniin, punaisista tiilistä tehdyn talon, jonka ikkunoilla kukkivat kurjenpolvet ja jonka katolla kuhertelivat kyyhkyset...', niin he eivät osaa kuvitella tätä taloa. Heille on sanottava: 'Olen nähnyt satatuhatta markkaa maksavan talon.' Jolloin he huudahtavat: 'Ah, kuinka kaunista!'" (Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi)

Juuri lukujen avulla, aikuismaisesti, tutustuin kivessyöpään. Miehelläni on 95% varmuudella kivessyöpä. 95% varmuudella hän myös selviää siitä. Kuinka moni sairastuu kivessyöpään vuosittain Suomessa? Montako päivää on leikkaukseen? Kauanko hoidot kestävät? Kuinka suuri on uusiutumisriski? Entä hoitojen aiheuttama sekundäärisyöpien todennäköisyys?

Katsekontakti

Erityisen pahalta tuntui, etten pystynyt pariin päivään katsomaan miestäni kunnolla silmiin. Ajattelin, että tätäkö tämä nyt sitten on. Taas yksi osoitus siitä, ettei kannattaisi mennä asioiden edelle. Oli hyvä, että mieheni pyysi eilen päästä mukaani lenkille. Yhteys välillemme löytyi taas ja pystyin jälleen  katsomaan häntä silmiin. Myös oma oloni ja kiukkuni helpottivat. Lenkillä meillä on mahdollisuus puhua. Kotona on lapset, jotka kuulevat kyllä kaiken ja kuuntelevat varsinkin silloin kun vähiten sitä osaa odottaa.

Luin eilen aamulla netistä väitöskirjasta, missä oli selvitetty, että: ”Naisille puolison tuki oli tärkeämpää kuin miehille. Jos vaimo osoitti miespotilaalle avoimesti vihantunteitaan, se paransi miehen psyykkistä elämänlaatua. Kun taas mies kiukustui, naispotilaan psyykkinen tila heikentyi. Eli naiset: höyryt ulos! Ja miehet: suu suppuun!”. Tajusin, että tuskin mun miestäni mun kiukuttelu hetkauttaa. Mutta jos sulkeudun, niin silloinhan hän varmasti huolestuu. Kelle mä kiukuttelen, jollen hänelle?

Alkujärkytyksessä mietin, kuuluisiko mun hakea sairaslomaa? Miten voisin sanoa lapsille, että teidän on mentävä kouluun, mutta äiti jää kotiin? En onnekseni pystykään. Hulluksi tulisin, jos jäisi kotiin näitä asioita vatvomaan.

Kuvittelin aiemmin, että tällainen vastoinkäyminen nujertaisi minut täysin ja kaiken voisi lukea kasvoiltani. Omaksi yllätyksekseni olen ollut töissä yhtä iloinen kuin ennenkin. Oloani helpottaa, että ystäväni on töissä samassa paikassa. Hän on tällä hetkellä ainoa, jolle olen kertonut. Hän on korvaamaton. Töissä muut eivät tiedä, eivätkä varmasti osaa arvata.

Lasten osalta en lähde arvailemaan, mitä he ovat aavistaneet. Tällä hetkellä pääasia on, että olemme huolehtineet heistä tällä viikolla vähintäänkin yhtä hyvin kuin aiemmin. Emmekä ole olleet ainoastaan paikalla vaan myös läsnä. 

Itku on ollu huomaavainen ja kohtelias. Se on alkanut, kun painan kotioven perässäni kiinni. Se on tullut seurakseni myös paluumatkalla töistä kotiin.

Movember Rain

”Tietäisitpä, miten kevennykseksi tarkoittamasi tokaisu on tuottanut pahaa mieltä minulle.  Olit vitsaillut vastaanotollasi miehelleni, että vaimosi olisi tämä täytynyt huomata. Mutta eipä se sinunkaan diagnoosisi oikeaksi osoittautunut.” Kuinka vapauttavaa oli huutaa tuuleen tuo viesti, joka tuskin koskaan lääkäriä tavoittaa.

Siitä on nyt kolme viikkoa ja viisi päivää. Aluksi oireita hoidettiin lisäkivestulehduksena.

Kahdeksan päivää on kulunut urologilla ja ultraäänessä käynnistä, jolloin synkät pilvet kerääntyivät. Lähes kolmen vuorokauden epätietoisuus.

Kivessyöpä diagnoosista­­­­­ on nyt viisi päivää. Diagnoosin jälkeen muutama päivä meni hyvin, jopa mustan huumorin siivittämänä. Elimme molemmat mieheni ja minä hetkessä. Kantavana ajautuksena oli heti, että meidän lasten on saatava olla lapsia. Heille kerrotaan vasta, kun leikkaus koittaa. Kuinka tästä voi kertoa kenellekään, kun edes lapset eivät tiedä? Haluan säästää perheeni sääliviltä katseilta. Kenellekään en kerro! Kuvittelenko siis, että kaikki muut ovat samanlaisia pumpuliaivoja kuin mää? Mutta eihän mullekaan syöpää sairastaneista läheisistäni ole tullut loppuelämäkseen syöpäsairaita. Aluksi etsin vertaistukea miehelleni ja minulle. Keskiviikkona kävin juttelemassa Syöpäyhdistyksen sairaanhoitajalle. 

Kaksi edellistä päivää olivat synkkiä. Luin, että sureva loukkaantuu helpommin. Huomasin sen, kun loukkaannuin itselleni. Torstaiaamuinen vitsi oli huono. Mieheni oli viikonloppuna siivonnut arkistot. Kun hän torstaiaamuna järjesteli taas kansioitaan, tuumasin, että hänestähän saattaa hoitojen aikana kehittyä vielä melkoinen pirttihirmu ja äitienpäivänä juhlitaankin häntä. Mies ei loukkaanut, mutta itselleni musta huumori oli sinä aamuna liikaa. En tiedä johtuiko pelkästään tuosta vitsistäni, mutta ajatukset olivat kahden päivän ajan ankeat. Tunsin katkeruutta lääkäriä kohtaan ja muutamia minua kuormittaneita tuttaviani kohtaan. Miksi te olette vuosien ajan kaataneet kaiken mun päälle ja nyt mun pitäisi vielä tämäkin jaksaa. Kunnes tajusin. Eihän mun miehellä ole vaihtoehtoja, senhän oli pakko kertoa mulle, vaikkei se olisi halunnutkaan. Ei sillä hyvin mee. Mun on tsempattava! 

Arkiaskareet ja rutiinit auttavat. Liikunta auttaa. Ihmisten ilmoilla oleminen helpottaa. Tänään on parempi päivä. Kiukku ja katkeruus jäi aamulenkille. Tänään etsin kirjoja ja löysin Laura Saven Paljoin jaloin. Ajattelin kokeilla, olisiko kirjoittamisesta apua, aluksi itselle, myöhemmin ehkä jollekulle toiselle?