Tämmöisiä juttuja mietin, vaikka mun miehelläni on syöpä.

Eilen suutuin töissä, tänään kotona ja huomenna on leikkaus. Mies on pystynyt huolehtimaan itsestään ja tekemään töitä diagnoosin jälkeen. Mutta perheestä hän on huolehtinut huonommin. Tänään tulin kotiin ja täällä oli mies työläppärillään, perhe odotti ruokaa ja mua sitä laittamaan. Pikkulapsivaiheen hän teki ylitöitä ylettömästi. Muutama vuosi ollaan koitettu muuttaa parisuhteen suuntaa ja mieheni on vähentänyt työntekoa huomattavasti. Kun asiat alkoivat olla paremmin, tuli tämä syöpä. Mua suututtaa, että miestäni ei ole vielä edes leikattu ja olen ihan poikki. Tuntuu, että olen ainut, joka on diagnoosin jälkeen koittanut panostaa perheeseen. Mieheni on ylläri, ylläri panostanut töihin. Lisäksi mulle on kaikki tulevat käytännön asiat ihan arvotus, koska ainoastaan miehelläni on kontaktit sairaalaan. Mutta hänpä unohti tänään kysyä pyytämiäni asioita, jotka auttaisivat mua pyörittämään arkea leikkauksen jälkeen. Muutenkin suututtaa, että tietoa leikkauksesta sai sairaalasta vasta leikkausta edeltävänä päivänä. Vaikeuttaa kyydin järjestämistä sairaalaan. Eikä se edes järjesty.

Sattuvia sanontoja

Viime päivät ovat tuoneet tullessaan positiivia uutisia ja ajatuksia. CT-kuvissa ei näkynyt etäispesäkkeitä. Se oli uskomattoman iloinen uutinen ja minun mielialani kohosi kohisten.

Kerroimme myös lapsille, että iskä on menossa ensi viikolla leikkaukseen. Mieheni sanoi, että leikkauksen jälkeen hän on sairaalassa ainakin yhden yön. Seuraavaksi muistelimme yhdessä esikoisemme sairaalareissuja. Lapset eivät kysyneet mitään ja ajattelimme, ettemme tuputa tietoa tässä vaiheessa enempää.

Olen luonteeltani positiivinen ja iloinen. Kollegat välillä vähän tympääntyneinäkin ihmettelevät aamulla, että miten jaksan aina olla niin pirteä? Mutta itse ajattelen, että miten jaksaisin olla tympeä? Mielialat tarttuu, jos yksi murjottaa, niin kellään ei ole hyvä olla. Vastaavasti iloisuus tarttuu. Lapsille usein sanonkin lempisanontani: "Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan". Mun, varmasti useiden muiden tavoin, on vaikea kestää työkavereilta ja muilta hieman vieraammilta tiuskimista. Hymyyn harvemmin kukaan niin vastaakaan. Positiivisuudellani suojelen siis myös itseäni, ihmiset kohtelevat minua hyvin, kun itsekin teen niin.

Jotkut ihmiset tuntuvat ajattelevan, että iloiset ihmiset ovat yksinkertaisia. "Kell' onni on se onnen kätkeköön". Mutta olen nyt viimeistään ymmärtänyt, ettei iloinen ihminen välttämättä ole murheeton. Olen kuulema työpaikkani ilopilleri, mutta en usko, että kaikilla työkavereillani on yhtä suuri murhe hartioillaan juuri nyt kuin minulla. Olen itse ajatellut onnellisuuden pikemminkin niin päin, että jos ihmisen valittaa hyvin vähäpätöisiltä tuntuvista asioista, hänen on oltava onnellinen, koska hänellä tuskin on sillä hetkellä sen suurempia murheita.

Olen usein lohduttautunut sanonnalla 'kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa'. Tällä hetkellä työstän uudelleen tätä ajatustapaani, koska Laura Save kommentoi sanontaa kirjassaan: "Niin voivat sanoa vain ne, joille ei ole annettu." (Laura Save: Paljain jaloin).

Suuttuvatkohan he?

Suurin syy, miksi emme tarpeettomasti puhu asiasta läheisillemme, on lapset. Haluamme käsitellä asian heidän kanssaan ensin ja omalla tavallamme. Senkin jälkeen, kun olemme lapsillemme kertoneet, haluamme vaikuttaa, milloin ja millä tavoin heidän kuullen asiasta puhutaan.

Diagnoosin varmistuessa urologi oli sanonut, että leikkaus tapahtuu noin viikon päästä. Sitten selvisikin, että ensimmäinen vapaa aika leikkausta edeltävään TT-kuvaan on yli viikon päästä. Olin pettynyt ja tiedän, että entistä stressavammalta tilanne olisi musta tuntunut, jos mun olisi täytynyt kovin monelle asiasta vielä tiedottaa. Sairaudesta kertominen velvoittaisi meitä pitämään asiasta tietävät ajantasalla. Tämä on yksi syy lisää, miksi olemme toistaiseksi päättäneet olla levittämättä tietoa sairaudesta tarpeettomasti.

En tiedä, kestäisinkö nähdä läheisteni surua juuri nyt. Suuttuvatkohan he, jos saavat joskus tietää, ettemme heti kertoneet? Ystäväni kyllä sanoi, että rakkaitani harmittaisi, jos tietäisivät, kuinka paljon tälle kertomisella olen päätäni vaivannut. Kirjoitin tämän rakkaitani varten, siltä varalta, että ajatukseni sumenee, enkä osaa selittää ratkaisuamme myöhemmin enää edes itselleni.