Katsekontakti

Erityisen pahalta tuntui, etten pystynyt pariin päivään katsomaan miestäni kunnolla silmiin. Ajattelin, että tätäkö tämä nyt sitten on. Taas yksi osoitus siitä, ettei kannattaisi mennä asioiden edelle. Oli hyvä, että mieheni pyysi eilen päästä mukaani lenkille. Yhteys välillemme löytyi taas ja pystyin jälleen  katsomaan häntä silmiin. Myös oma oloni ja kiukkuni helpottivat. Lenkillä meillä on mahdollisuus puhua. Kotona on lapset, jotka kuulevat kyllä kaiken ja kuuntelevat varsinkin silloin kun vähiten sitä osaa odottaa.

Luin eilen aamulla netistä väitöskirjasta, missä oli selvitetty, että: ”Naisille puolison tuki oli tärkeämpää kuin miehille. Jos vaimo osoitti miespotilaalle avoimesti vihantunteitaan, se paransi miehen psyykkistä elämänlaatua. Kun taas mies kiukustui, naispotilaan psyykkinen tila heikentyi. Eli naiset: höyryt ulos! Ja miehet: suu suppuun!”. Tajusin, että tuskin mun miestäni mun kiukuttelu hetkauttaa. Mutta jos sulkeudun, niin silloinhan hän varmasti huolestuu. Kelle mä kiukuttelen, jollen hänelle?

Alkujärkytyksessä mietin, kuuluisiko mun hakea sairaslomaa? Miten voisin sanoa lapsille, että teidän on mentävä kouluun, mutta äiti jää kotiin? En onnekseni pystykään. Hulluksi tulisin, jos jäisi kotiin näitä asioita vatvomaan.

Kuvittelin aiemmin, että tällainen vastoinkäyminen nujertaisi minut täysin ja kaiken voisi lukea kasvoiltani. Omaksi yllätyksekseni olen ollut töissä yhtä iloinen kuin ennenkin. Oloani helpottaa, että ystäväni on töissä samassa paikassa. Hän on tällä hetkellä ainoa, jolle olen kertonut. Hän on korvaamaton. Töissä muut eivät tiedä, eivätkä varmasti osaa arvata.

Lasten osalta en lähde arvailemaan, mitä he ovat aavistaneet. Tällä hetkellä pääasia on, että olemme huolehtineet heistä tällä viikolla vähintäänkin yhtä hyvin kuin aiemmin. Emmekä ole olleet ainoastaan paikalla vaan myös läsnä. 

Itku on ollu huomaavainen ja kohtelias. Se on alkanut, kun painan kotioven perässäni kiinni. Se on tullut seurakseni myös paluumatkalla töistä kotiin.