”Tietäisitpä, miten kevennykseksi tarkoittamasi tokaisu on
tuottanut pahaa mieltä minulle. Olit vitsaillut vastaanotollasi miehelleni,
että vaimosi olisi tämä täytynyt huomata. Mutta eipä se sinunkaan diagnoosisi
oikeaksi osoittautunut.” Kuinka vapauttavaa oli
huutaa tuuleen tuo viesti, joka tuskin koskaan lääkäriä tavoittaa.
Siitä on nyt kolme viikkoa ja viisi päivää. Aluksi oireita hoidettiin lisäkivestulehduksena.
Kahdeksan päivää on kulunut urologilla ja ultraäänessä käynnistä, jolloin synkät pilvet kerääntyivät. Lähes kolmen vuorokauden epätietoisuus.
Kivessyöpä diagnoosista on nyt viisi päivää. Diagnoosin jälkeen muutama päivä meni hyvin, jopa mustan huumorin siivittämänä. Elimme molemmat mieheni ja minä hetkessä. Kantavana ajautuksena oli heti, että meidän lasten on saatava olla lapsia. Heille kerrotaan vasta, kun leikkaus koittaa. Kuinka tästä voi kertoa kenellekään, kun edes lapset eivät tiedä? Haluan säästää perheeni sääliviltä katseilta. Kenellekään en kerro! Kuvittelenko siis, että kaikki muut ovat samanlaisia pumpuliaivoja kuin mää? Mutta eihän mullekaan syöpää sairastaneista läheisistäni ole tullut loppuelämäkseen syöpäsairaita. Aluksi etsin vertaistukea miehelleni ja minulle. Keskiviikkona kävin juttelemassa Syöpäyhdistyksen sairaanhoitajalle.
Kaksi edellistä päivää olivat synkkiä. Luin, että sureva loukkaantuu helpommin. Huomasin sen, kun loukkaannuin itselleni. Torstaiaamuinen vitsi oli huono. Mieheni oli viikonloppuna siivonnut arkistot. Kun hän torstaiaamuna järjesteli taas kansioitaan, tuumasin, että hänestähän saattaa hoitojen aikana kehittyä vielä melkoinen pirttihirmu ja äitienpäivänä juhlitaankin häntä. Mies ei loukkaanut, mutta itselleni musta huumori oli sinä aamuna liikaa. En tiedä johtuiko pelkästään tuosta vitsistäni, mutta ajatukset olivat kahden päivän ajan ankeat. Tunsin katkeruutta lääkäriä kohtaan ja muutamia minua kuormittaneita tuttaviani kohtaan. Miksi te olette vuosien ajan kaataneet kaiken mun päälle ja nyt mun pitäisi vielä tämäkin jaksaa. Kunnes tajusin. Eihän mun miehellä ole vaihtoehtoja, senhän oli pakko kertoa mulle, vaikkei se olisi halunnutkaan. Ei sillä hyvin mee. Mun on tsempattava!
Arkiaskareet ja rutiinit auttavat. Liikunta auttaa. Ihmisten ilmoilla oleminen helpottaa. Tänään on parempi päivä. Kiukku ja katkeruus jäi aamulenkille. Tänään etsin kirjoja ja löysin Laura Saven Paljoin jaloin. Ajattelin kokeilla, olisiko kirjoittamisesta apua, aluksi itselle, myöhemmin ehkä jollekulle toiselle?
Siitä on nyt kolme viikkoa ja viisi päivää. Aluksi oireita hoidettiin lisäkivestulehduksena.
Kahdeksan päivää on kulunut urologilla ja ultraäänessä käynnistä, jolloin synkät pilvet kerääntyivät. Lähes kolmen vuorokauden epätietoisuus.
Kivessyöpä diagnoosista on nyt viisi päivää. Diagnoosin jälkeen muutama päivä meni hyvin, jopa mustan huumorin siivittämänä. Elimme molemmat mieheni ja minä hetkessä. Kantavana ajautuksena oli heti, että meidän lasten on saatava olla lapsia. Heille kerrotaan vasta, kun leikkaus koittaa. Kuinka tästä voi kertoa kenellekään, kun edes lapset eivät tiedä? Haluan säästää perheeni sääliviltä katseilta. Kenellekään en kerro! Kuvittelenko siis, että kaikki muut ovat samanlaisia pumpuliaivoja kuin mää? Mutta eihän mullekaan syöpää sairastaneista läheisistäni ole tullut loppuelämäkseen syöpäsairaita. Aluksi etsin vertaistukea miehelleni ja minulle. Keskiviikkona kävin juttelemassa Syöpäyhdistyksen sairaanhoitajalle.
Kaksi edellistä päivää olivat synkkiä. Luin, että sureva loukkaantuu helpommin. Huomasin sen, kun loukkaannuin itselleni. Torstaiaamuinen vitsi oli huono. Mieheni oli viikonloppuna siivonnut arkistot. Kun hän torstaiaamuna järjesteli taas kansioitaan, tuumasin, että hänestähän saattaa hoitojen aikana kehittyä vielä melkoinen pirttihirmu ja äitienpäivänä juhlitaankin häntä. Mies ei loukkaanut, mutta itselleni musta huumori oli sinä aamuna liikaa. En tiedä johtuiko pelkästään tuosta vitsistäni, mutta ajatukset olivat kahden päivän ajan ankeat. Tunsin katkeruutta lääkäriä kohtaan ja muutamia minua kuormittaneita tuttaviani kohtaan. Miksi te olette vuosien ajan kaataneet kaiken mun päälle ja nyt mun pitäisi vielä tämäkin jaksaa. Kunnes tajusin. Eihän mun miehellä ole vaihtoehtoja, senhän oli pakko kertoa mulle, vaikkei se olisi halunnutkaan. Ei sillä hyvin mee. Mun on tsempattava!
Arkiaskareet ja rutiinit auttavat. Liikunta auttaa. Ihmisten ilmoilla oleminen helpottaa. Tänään on parempi päivä. Kiukku ja katkeruus jäi aamulenkille. Tänään etsin kirjoja ja löysin Laura Saven Paljoin jaloin. Ajattelin kokeilla, olisiko kirjoittamisesta apua, aluksi itselle, myöhemmin ehkä jollekulle toiselle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti