Heräsin yksinäisyyden tunteeseen. Tajusin, että se johtuu siitä, että en ole tällä viikolla antanut aikaa mun parhaille ystäville lukemiselle ja kirjoittamiselle. Ahdistaa ajatus tulevaisuudesta. Koen, ettei mulla tällä hetkellä ole parisuhdetta. Olen pikemminkin syöpäpotilaan läheinen. Tuleeko tästä enää parisuhdetta? Ei pitäisi mennä asioiden edelle, päivä kerrallaan. Tuntuu pahalta, että ihmissuhteet tuntuvat katoavan mun elämästä, kun en itse pidä aktiivisesti yhteyttä. Arjen hektisyydessä tuntuu helpottavalta, kun ihmiset eivät ota yhteyttä, eikä tarvitse miettiä, mitä kuulumisia kertoisi. Mutta välillä hiipii mieleen pelko, että koskakohan kukin ottaa yhteyttä. Mitä jos eivät enää otakaan?
Omassa yksinäisyyden vatvominen sai kuitenkin pian väistyä, kun havahduin siihen, että esikoisemme kokee yksinäisyyttä myöskin. Hän sanoi, että olisi kiva, jos koulupäivien jälkeen olisi useammin kaveri. Aloin välittömästi miettiä hänen kanssaan, mitä asialle voisi tehdä. Onneksi tälle asialle todellakin voi tehdä paljonkin. Asiat alkoivat järjestyä heti. Hän pyysi parasta ystäväänsä uimaan ja yökylään heti tänään. Ensi viikolle saimme sovittua kolmeksi iltapäiväksi hänelle kaverin. Esikoisemme oli kertonut parhaalle ystävälleen isänsä syövästä pari viikkoa sitten. Minusta oli mahtavaa kuulla, että hän oli kertonut. Nyt hänelläkin on ystävä, jolle puhua. Esikoisemme kertoi, että heitä oli ystävänsä kanssa naurattanut, että kohta heillä molemmilla on kaljupäiset isät. Tuon kuullessani aloin nauramaan, johon esikoiseni totesi: "kohta sullakin" ja viittasi 67-vuotiaaseen isääni, joka on vitsaillut lapsilleni harvenevasta päälaestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti