Viime päivät ovat tuoneet tullessaan positiivia uutisia ja ajatuksia. CT-kuvissa ei näkynyt etäispesäkkeitä. Se oli uskomattoman iloinen uutinen ja minun mielialani kohosi kohisten.
Kerroimme myös lapsille, että iskä on menossa ensi viikolla leikkaukseen. Mieheni sanoi, että leikkauksen jälkeen hän on sairaalassa ainakin yhden yön. Seuraavaksi muistelimme yhdessä esikoisemme sairaalareissuja. Lapset eivät kysyneet mitään ja ajattelimme, ettemme tuputa tietoa tässä vaiheessa enempää.
Olen luonteeltani positiivinen ja iloinen. Kollegat välillä vähän tympääntyneinäkin ihmettelevät aamulla, että miten jaksan aina olla niin pirteä? Mutta itse ajattelen, että miten jaksaisin olla tympeä? Mielialat tarttuu, jos yksi murjottaa, niin kellään ei ole hyvä olla. Vastaavasti iloisuus tarttuu. Lapsille usein sanonkin lempisanontani: "Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan". Mun, varmasti useiden muiden tavoin, on vaikea kestää työkavereilta ja muilta hieman vieraammilta tiuskimista. Hymyyn harvemmin kukaan niin vastaakaan. Positiivisuudellani suojelen siis myös itseäni, ihmiset kohtelevat minua hyvin, kun itsekin teen niin.
Jotkut ihmiset tuntuvat ajattelevan, että iloiset ihmiset ovat yksinkertaisia. "Kell' onni on se onnen kätkeköön". Mutta olen nyt viimeistään ymmärtänyt, ettei iloinen ihminen välttämättä ole murheeton. Olen kuulema työpaikkani ilopilleri, mutta en usko, että kaikilla työkavereillani on yhtä suuri murhe hartioillaan juuri nyt kuin minulla. Olen itse ajatellut onnellisuuden pikemminkin niin päin, että jos ihmisen valittaa hyvin vähäpätöisiltä tuntuvista asioista, hänen on oltava onnellinen, koska hänellä tuskin on sillä hetkellä sen suurempia murheita.
Olen usein lohduttautunut sanonnalla 'kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa'. Tällä hetkellä työstän uudelleen tätä ajatustapaani, koska Laura Save kommentoi sanontaa kirjassaan: "Niin voivat sanoa vain ne, joille ei ole annettu." (Laura Save: Paljain jaloin).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti