Vihaviikko

Viime viikon itkeskelin. Tällä viikolla olen ollut vihainen. Maanantaina kerrottiin molempien vanhemmille. Myös lapsistamme pienempi kertoi parhaalle ystävälleen. Soitin illalla myös tämän ystävän äidille kertoakseni tarkemmin. Koko alkuviikon olin kiukkuinen ja vihainen.

Keskiviikkona mieheni sytostaattihoidot alkoivat. Silloin aloin myös rauhoittumaan. Keskiviikosta perjantaihin mieheni oli sairaalaassa. Keskiviikko iltana kävin kuopuksemme kanssa kaksin sairaalassa. Torstai-iltana menimme kolmisin. En sitä varmasti täysin ymmärräkään, miten tärkeää lasten oli päästä sairaalaan. Pienempi oli kuvitellut sairaalan samanlaiseksi kuin hotelli. Isompi luuli, että potilaat ovat vierekkäisissä sängyissä käytävän varrella. Keskiviikon kohokohta oli se, kun psykologi ehdoitti, että tulisin hänen vastaanotolleen uudelleen. Olin yllättynyt, että hän haluaa jatkaa auttamistani, eikä toivotellutkaan vaan voimia.

Torstaina juttelin mieheni hoitajan kanssa. Hän ehti pienessä hetkessä antaa mulle todella paljon. Hän kehoitti minua kirjoittamaan ja perusteli sen sillä, että ystäväni eivät välttämättä pysty ymmärtämään minua nyt. Hän halusi antaa minulle pari neuvoa. Hän sanoi, että minun pitää kiinni omista jutuista tyttökavereiden tapaamisesta ja liikunnasta, syödä ja nukkua. Torstain kohokohta oli, kun kuulin mieheltäni, että isäni oli soittanut hänelle sairaalaan. 

"Sillä suurin kaikista on oikea lääkäri. Hänen edessään on faraokin alaston ja hänen edessään rikkain on köyhimmän vertainen." (Mika Waltari: Sinuhe, egyptiläinen)
Tämä kohta palaa mieleeni tuon tuosta. Viimeksi eilen, kun syöpätautien vuodeosastolla hoitaja huusi käytävältä viereiseen huoneeseen: "onko vatsa toiminut?". Yksityisyys on mulle tärkeä juttu ja mulla on vielä pitkä matka oppia pois siitä.